Onko oppositio hampaaton? (pohjalainen 13.12.09)

 

Viime aikoina julkisuudessa on ollut pari väitettä, joiden todellisuuspohjaa ei valitettavasti ole kyseenalaistettu. Toisessa syytetään oppositiota hampaattomaksi ja toisessa varoitetaan tekemästä niitä virheitä, joita tehtiin viime talouskriisin aikana. Tarkoitetaanko hampaattomuudella sitä, että oppositio ei tarjoa vaihtoehtoja hallituksen esityksille, vai tarkoitetaanko sillä sitä, että oppositio ei hyökkää riittävän ärhäkästi hallitusta vastaan.

On kiistämätön tosiasia, että nykyinen poliittinen oppositio on tarjonnut vaihtoehtoja hallituksen esityksiin vähintään yhtä paljon kuin aikaisemmin. On kuitenkin olemassa eräs suuri ero menneen ja nykyisen tilanteen välillä. Vuoden 1990-luvun kriisivuosien aikana hallituspuolueiden kansanedustajia kehotettiin puolustamaan hallituksen esityksiä niin eduskunnassa kuin sen ulkopuolellakin. Tällöin debateista tuli etenkin eduskunnassa hyvinkin kiihkeitä. Kun hallituksen esityksiä tulee tänään eduskuntaan, näyttää siltä, että hallituspuolueiden kansanedustajat kilpailevat siitä, kuka ehtii nopeimmin poistumaan istuntosalista. Debateissa puhuvat oikeastaan vain opposition edustajat. Siinä tapauksessa, että jonkun hallituspuolueen edustajat poikkeuksellisesti osallistuisivat keskusteluun, he eivät puolusta esitystä, vaan päinvastoin esittävät kritiikkiä sitä vastaan. On käsittämätöntä, että ministerit ja hallituspuolueiden kansanedustajat eivät pyri puolustamaan esityksiään, vaan pikemminkin kiirehtivät pois istuntosalista. Oikeastaan vain eduskunnan kyselytunnilla voi syntyä debatti opposition ja hallituksen välillä. Se, että kyselytunnin aikana käytetyt puheenvuorot on rajoitettu yhteen minuuttiin, ja että yhteen kysymykseen myönnetään rajoitettu määrä puheenvuoroja, rajoittavat todellisen debatin syntymistä.

On totta, että tämän vaalikauden aikana on tehty virheitä, samoin kuin niitä tehtiin edellisen kriisin aikana. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, että viime kriisin virheet olisivat sitä suuruusluokkaa, että nyt kaikissa yhteyksissä täytyisi varoittaa päättäjiä tekemästä samaa virhettä. Totta kai 1990-luvulla tehtiin paljon leikkauksia, mutta ei kuitenkaan voida sanoa, että perusturvallisuus olisi niistä merkittävästi huonontunut. Kunnat, joiden vastuulla on suurin osa peruspalveluista, joutuivat luonnollisesti vaikeaan tilanteeseen, mutta ne suuret veronalennukset, joita tehtiin valtionbudjettiin, antoivat kunnille tilaa korottaa omaa veroprosenttiaan ilman että henkilön kokonaisveroaste olisi noussut. Siksi on väärin kritisoida leikkauksia, joita tuolloin tehtiin valtionbudjettiin. Se oli tarpeellista, jotta saatiin pysäytettyä valtion velkaantuminen. Suurimmat virheet tehtiin niissä kunnissa, joissa annettiin peruspalvelujen tason laskea sen sijaan, että olisi korotettu veroprosenttia. Tosiasia on, että kokonaisveroaste on laskenut edellisen kriisin jälkeen vajaasta 48 prosentista vajaaseen 42 prosenttiin. Tämä osoittaa hyvin sen, että maltillisia veronkorotuksia olisi ollut mahdollista tehdä niissä kunnissa, joissa tilanne sitä vaati. Valtion velkataakka on tänään yhtä henkilöä kohden noin viisi kertaa niin suuri kuin kuntien velkataakka. Tästä voimme päätellä, missä todelliset ongelmat ovat.

 

Bjarne Kallis